Auringon aktiivisuus notkahti

Jos aikaisemmat ennusteet Auringon aktiivisuudesta pitäisivät paikkansa, niin aktiivisuus olisi saavuttamassa huippuaan kevättalven aikana. Aurinko ei kuitenkaan taida tuntea näitä ennusteita ja touhuilee aivan ominaan. Joulukuun toteutunut aktiivisuus auringonpilkkuluvulla mitattuna oli 40,8. Ennusteen mukaan luvun olisi pitänyt kuitenkin olla liki 80. Ero on merkittävä ja tutkijat ovatkin ”huuli pyöreänä” havaintoja tehdessään.

Auringonpilkkuluku ja sen vaihtelu kertovat Auringon aktiivisuudesta: mitä enemmän pilkkuja ja pilkkuryhmiä sen aktiivisempi Aurinko on. Kaaviossa vasemmalla on edellsien pilkkujakson 23 auringonpilkkuluvut ja oikealla punainen yhtäjaksoinen viiva esittää viimeisintä "virallista" ennustetta. Sininen viiva on tasoitettu auringonpilkkuluku. Kuva NASA/SWPC.

Erityisen omituiseksi tilanne muuttui tammikuun alussa. Silloin Auringon molemmille pallonpuoliskoille syntyi pieniä, muutaman pilkun ryhmiä ”kuin sieniä sateella”. Auringonpilkkuluku hyppäsi lyhyessä ajassa noin 180 – 190 ja pysytteli siinä noin viikon verran. Tämä on aivan normaalin vaihtelun rajoissa vaikkakin ero joulukuuhun on ällistyttävä. Joulukuussa odotin jo näkeväni aivan pilkuttoman vuorokauden, mutta sitä ei sentään tullut.

Toinenkin Auringon matalasta aktiivisuudesta kertovia ilmiötä on havaittavissa. Ne ovat korona-aukot! Tavallisesti niitä esiintyy vain aktiivisuuden minimeissä (napa-alueiden pysyviä korona-aukkoja lukuun ottamatta), mutta niitä on edelleen havaittu vaikka aktiivisuuden pitäisi olla lähellä maksimiaan.

Auringon aktiivisuushuippu on lähes aina ollut ainakin jossakin määrin kaksihuippuinen. Edellisen kerran vain yhden huipun maksimi saavutettiin vuonna 1959, mutta sen jälkeen kaikki maksimit ovat olleet kaksiosaisia. Jakson 23, joka oli edellinen maksimi, huippujen välinen ero oli noin 1,5 vuotta. Huiput johtuivat pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuusjaksojen hienoisesta eriaikaisuudesta. Jakson 23 ensimmäinen maksimihuippu oli pohjoisen ja jälkimmäinen eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuudesta johtuva.

Vastaavaa kaksiosaisuutta on ollut nykyisen jakson kehittymisessä havaittavissa. Pohjoisen pallonpuoliskolla esiintyi huippumaksimi vuodenvaihteessa 2011–2012. Samaan aikaan eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuus oli aika tavalla vaatimatonta. Jos eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuushuippu esiintyy samalla tavalla kuin edellisessä aktiivisuusmaksimissa noin 1,5 vuoden viiveellä, silloin se saavutettaisiin tämän vuoden kesällä.

Auringon toiminta tunnetaan kuitenkin sen verran huonosti, että mitään varmoja päätelmiä aktiivisuuden kehittymisestä ei voida tehdä. Sen osoittaa jo nykyistenkin ennusteiden huomattavan huono tarkkuus. Niinpä (ainakin omasta mielestäni) tulevalla kehityksellä on kaksi mahdollista ja toisistaan poikkeavaa kehityssuuntaa. Ensimmäinen kehitys jatkuu siitä, mitä tammikuun alun yhtäkkinen aktiivisuuden kasvu viittaa: eteläisen pallonpuoliskon aktiivisuus voimistuisi merkittävästi aivan lähikuukausien aikana. Myös pohjoinen pallonpuolisko voi aktivoitua joulukuun tasosta ainakin jonkin verran. Jos näin tapahtuisi, silloin voisimme nauttia ensikesänä hyvin runsaista auringonpilkuista ja ensisyksynä hienoista revontulinäytelmistä.

Toinen kehityssuunta olisi hieman masentavampi. Sen mukaan tammikuun aktiivisuuspurske olisi vain lyhytaikainen ilmiö ja aktiivisuus mataisi hiljaisena koko kevätkauden. Ero virallisten ennusteiden (so. Nasan ja SIDS) ja todellisen aktiivisuuden välillä kasvaisi. Minimi saavutettaisiin vuonna 2018–2019, sitä hitaasti lähestyen. Tämä tietäisi hyvin tylsää Aurinkoa, josta puuttuisivat kaikki mielenkiintoa herättävät flare- ja CME-purkaukset.